Tänä keväänä opiskelijapilvien määrä pieneni
hetkellisesti neljänneksellä, kun Anna, Anniina, Henna-Riikka ja Simo
suuntasivat eri puolille Eurooppaa opiskelijavaihtoon. Alla pienimuotoinen
raportti Simon seikkailusta Balkanilla ja siitä, kuinka asiat eivät välttämättä
mene aina ihan kuin siinä suomenruotsalaisessa lifestyle-ohjelmassa.
Dobar dan!
Nelikuukautinen vaihtoreissu Kroatiaan on nyt taputeltu ja muutaman tunnin päästä jalkojen alta pitäisi löytyä
tuttu ja turvallinen Suomi. Viimeistelen tätä blogitekstiä siis Kööpenhaminan
lentokentällä, jossa odotan jatkolentoa Helsinki-Vantaalle. Kädessäni on
äärettömän ylihintainen kahvi ja läppärin näytöllä pyörii Game of Thronesin
viimeisimmän kauden päätösjaksot, joiden päätapahtumat kylläkin jo tiedän,
kiitos kreikkalaisen vaihtaritoverin (eli Petros, jos olet ottanut suomen
kielen pikakurssin ja luet tätä tekstiä, en anna niitä spoilereita ikinä
anteeksi). Pakko kyllä myöntää, että kaiken sen Kroatiassa koetun byrokratiajumpan, käsittämättömän sekoilun ja suoraan sanottuna amatöörimäisen
puuhastelun jälkeen Suomi tuntuu ajatuksena aivan järkyttävän hyvältä.
Ennen kuin edes pääsin opiskelemaan, oli minulle
jotenkin itsestään selvää, että lähden jossain vaiheessa vaihtoon. En ole juuri
elämäni aikana ulkomaille matkustellut ja ajattelin, että vaihto olisi
täydellinen tapa aloittaa maailmanvalloitus. Vaihtokohteekseni valikoitua
lopulta Kroatia ja sieltä rannikkokaupunki Rijeka. Halusin jonnekin
vähän eksoottisempaan paikkaan ja Kroatia oli juuri sellainen. Maasta kun
tiesin etukäteen vain suurpiirteisen sijainnin, pääkaupungin nimen ja
kourallisen futispelaajia. Lisäksi ehkä tärkein kriteeri oli sijainti: halusin
aurinkoon, pois Suomen masentavasta loskakelistä.
Kuvittelin etukäteen, että vaihdon aikana
pääsisin tutustumaan opettajaopiskelijoihin ympäri Eurooppaa, voisin ehkä vaihtaa
ajatuksia opettamisesta ja oppimisesta, promoaisin suomalaista
opettajankoulutusta, Jyväskylän OKL:ää ja Pilviä sekä parantaisin siinä samalla
englantiani. Näistä toiveista toteutui lopulta vain viimeisin.
Kun maaliskuun alussa pääsin ensi kerran
juttusille kroatialaisen Erasmus-koordinaattorini kanssa, kävi karu totuus
ilmi: kukaan ei ollut valmistautunut allekirjoittaneen ja
varhaiskasvatuskollegani tuloon mitenkään. Vaikka olimme tehneet alustavat
kurssivalintamme melkein vuotta aikaisemmin, ei mitään opintoja ollutkaan
tarjolla englanniksi. Lisäksi sain tietää, että olin valinnut kaikki kurssini
väärästä tiedekunnasta. Olin ottanut ne paikallisen OKL:n puolelta, vaikka
Jyväskylän yliopistolla oli sopimus Rijekan yliopiston Faculty of
Pedagogyn kanssa, joka ei suinkaan ollut niinkään kasvatustieteen laitos, vaan
sitä voisi verrata Suomesta AMK:n puolelta löytyvään yhteisöpedagogiikkaan.
Tätä ei vain kukaan ollut muistanut kertoa minulle.
Meni kaiken kaikkiaan kuukauden päivät (kyllä,
luitte oikein, käsittämättömät 30 päivää) ennen kuin saimme listat, joissa oli
kurssit, jotka kotitiedekuntamme ja opettajankoulutuslaitos tarjosivat
englanniksi. Niitä oli yhteensä huikeat seitsemän kappaletta ja tässä
numeraalisesti ilmaistuna niiden kurssien määrä, jotka meitä kiinnostivat: 0.
Otin niistä lopulta kaksi, englannin kielen kurssin ja Institutional Pedagogy
–nimisen kurssin, jonka tiimoilta meille luvattiin yhteistyötä jonkun
paikallisen koulun kanssa. Noh, eipä me mihinkään kouluun missään vaiheessa
päästy.
Ensimmäinen kuukausi meni siis lähinnä kämpillä
hengailun, Netflixin ja Breaking Badin uusintakierroksen merkeissä. Tilanne ei
paljoa paremmaksi muuttunut, kun lopulta pääsin aloittamaan opiskelut yllä
mainitun englannin kielen kurssilla. Tällöin iski karu totuus numero kaksi päin
pläsiä: Suomen ja Kroatian luokanopettajakoulutukset ovat kuin yö ja päivä.
Olin kurssin ainoa vaihtari ja se oli tasoltaan samaa kuin Suomessa yläasteen
tai lukion tunnit, joten sisällöt olivat meikäläiselle aivan liian helppoa.
Pilvistä tuttu keskusteleva ilmapiiri, opiskelijalähtöinen ja yhteisöllinen
toimintakulttuuri sekä opiskelijoiden pedagogiikan kehittäminen loistivat
poissaolollaan. Tunnit olivat täysin opettajajohtoisia ja siellä tehtiin
suurimmaksi osaksi pelkästään mekaanisia tehtäviä joko vihkoon tai opettajan
tulostamiin monisteisiin. Luokanopettaja ei todellakaan ole Kroatiassa mikään
unelma-ammatti ja sen kyllä kanssaopiskelijoista huomasi. Suomen OKL:ää ja
pilviä tuli tunneilla moneen otteeseen kovasti ikävä.
Vaihtoni oli siis Kroatian päässä täysin –
anteeksi karkea termini – juosten kustu. Kukaan ei tiennyt mistään mitään, enkä
ole ollenkaan varma, kuka oli eniten pihalla: minä vai yliopiston henkilökunta,
jonka piti olla vastuussa vaihdostani. Olin neljä kuukautta täysin vailla
opiskelijahuoltoa, kun ketään ei yliopistolla kiinnostanut kertoa meille, miten
käytännön asiat sujuvat. Olimme kollegani kanssa täysin muiden opiskelijoiden
ja henkilökohtaisten Nikke Knatterton –kykyjemme varassa, kun opettelimme
kroatialaisia korkeakoulukäytäntöjä. Minulle opiskelussa tärkeintä on sen
sosiaalinen aspekti. Se, että saa tehdä asioita muiden kanssa ja pääsee
vertaistensa kanssa sosiaaliseen kanssakäymiseen. Kroatiassa tämä puoli puuttui
täysin, joten opiskelumotivaatiota ei missään vaiheessa löytynyt. Sain loppujen
lopuksi kasaan massiiviset 13 opintopistettä. Se on aika kaukana alun perin
suunnitellusta noin 30:stä.
Aluksi kaikki sekoilu vielä vain nauratti. Siinä
vaiheessa, kun vielä viimeisinä viikkoina sain tietää asioita, joita minun
olisi pitänyt saada tietää heti ensimmäisten yliopistopäivieni aikana, alkoi
hymy kuitenkin vaihtua haluun potkia ovia ja karjua koko kirosanakavalkadini
päin asioista vastuussa olevien kasvoja. Täytyykin kiittää kavereita,
perhettä ja tyttöystävää Suomen päässä, jotka ovat kestäneet kunniakkaasti
ainaisia Skype-avautumisiani.
Ei vaihto toki ole pelkkää tuskaa ollut, vaikka
opintojen suhteen melkeinpä kaikki on mennyt puihin. Kroatia on maana aivan
huikea paikka, jota en voi kuin suositella teille, jotka vielä mietitte
kesälomareissunne kohdetta. Hintataso on suomalaisille – Dubrovnikia ja muista
turistirysiä lukuun ottamatta - todella edullinen, ihmiset todella mukavia sekä
auttavaisia ja se luonto, ahh. Silmiä hivelevää maisemaa on tarjolla vaikka ja
kuinka. Alle olevassa kuvassa hämmästelenkin balkanilaista luonnonkauneutta
noin 1600 metrin korkeudesta. Sääkin on viimein huhtikuun lopulta lähtien
suosinut ja lämpömittarin elohopea on kivunnut monesti yli 30 asteen rajan. Joten
junttirusketusrajat – täällä bingo!
Olen myös tutustunut todella moneen mahtavaan
ihmiseen ja kontakteja on tullut luotua maahan jos toiseenkin. Nyt tiedän myös
sen, että pärjään omillani täysin uudessa ja erilaisessa kulttuurissa.
Kliseisesti voin nyt myös todeta, että jytkyistä ja koulutusleikkauksista
huolimatta Suomessa on moni asia aivan järkyttävän hyvin. Meillä koulutusta
arvostetaan ja kasvatustieteet ovat vakavasti otettava tieteenala. Täällä sitä
ei oikein tunnuta ottavan tosissaan. Muutenkin suomalainen korkeakoulusysteemi
on paljon, paljon ammattimaisempaa kuin Kroatiassa tai monessa muussa maassa.
Moni vaihtarikollega onkin sanonut, että tekisi mitä vain, jos meno heidän
yliopistossaan muuttuisi samanlaiseksi kuin Suomessa. Yksi syy lisää
olla ylpeä siitä, että saa olla osa suomalaista opettajankoulutusta.
Kuulun siihen opeopiskelijaryhmään, joka painii
aika ajoin isojen opettajaidentiteettikysymysten kanssa. En todellakaan ole
varma, haluanko oikeasti työskennellä koko elämääni luokanopettajana. Tämän
reissun myötä olen kuitenkin entistä varmempi siitä, että kasvatustieteet ovat
kuitenkin se mun juttu. Olen kirjoittanut täällä vain kaksi oikeasti
akateemista tekstiä, mutta huomasin niitä rustatessani todella tykkääväni
siitä. Tämän reissun myötä osaan arvostaa opiskelua Suomessa ihan uudella
lailla. Toivottavasti arvostus ei unohdu kesän aikana, ja syksyllä ne ainaiset
”tänä vuonna vois ihan oikeesti panostaa tosissaan opiskeluun” –lausahdukset
eivät jäisi täyttämättä.
Takaisin yläkertaan,
Simo.
